Puoluetoverini lähetti minulle tänään pyynnön kertoa luontosuhteestani erilaisten GIF-animaatioiden välityksellä. Sinänsä ystävällinen ele herätti minussa kuitenkin ristiriitaisia ja jopa kielteisiä tunteita. Se nimittäin muistutti minua siitä, ettei minulla oikeastaan ole luontosuhdetta. Tai onhan minulla toki, mutta ei siinä merkityksessä kuin suurimmalla osalla vihreistä vaikuttaisi olevan.
Kun vihreää somekenttää katsoo, käy hyvin nopeasti selväksi, että vihreä väki hehkuu luonnon keskellä. Olipa kyseessä sitten arki tai loma, sitä täyttävät veneily, pyöräily, vaeltaminen ja muut vastaavat aktiviteetit. ”Hienoja kuvia ja kiva, kun ihmiset nauttivat”, olen ajatellut. Samaan aikaan kun olen iloinnut puoluetoveideni hyvinvointiteoista luontoäidin helmassa, olen kuitenkin joutunut kohtaamaan alemmuutta lietsovat ajatukseni: minun arkeni saati juhlani ei ole sisältänyt noita asioita.
Vaikka olen kasvanut maalla, en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut luonnossa liikkumisesta, luontohenkisistä harrastuksista tai luontoestetiikasta. Metsä tuntui nuoruudessani sattumanvaraiselta, tylsältä ja vieraalta ympäristöltä, jonka keskelle minut oli pyytämättäni heitetty. Ympäröivä luonto tuntui edustavan taantumuksellista estettä ja hidastetta suhteessa kaikkeen aidosti kiinnostavaan. Luonnolla ei ollut itseisarvoa.
Sittemmin olen tajunnut, että olen ollut – ja edelleen olen – ympäristöni tuote. Maaseutuympäristössä, jossa kasvoin, suhde luontoon oli voimakkaan välineellinen: puut, eläimet, marjat ja kaikki olivat hienoja juttuja vain, kun ne hyödyttivät ihmistä ja aiheuttivat mahdollisimman vähän hankaluuksia. Tällaisessa ympäristössä eläimiä saattoi halutessaan tappaa, sillä ne rinnastuivat pikemminkin esineisiin kuin ihmisiin.
Kun yliopistossa opiskelun ja kaupunkiasumisen myötä fyysinen etäisyys luontoon on kasvanut, henkinen yhteyskin on alkanut muuttua. Aika ja reppuun kertyneet eväät ovat tuoneet näkyväksi sen, että luontosuhteeni on ollut ongelmallinen. Ei siksi, etten ole viihtynyt luonnossa, vaan siksi, etten ole saanut edellytyksiä viihtyä. On kovin vaikea kasvaa esteetikoksi, kun luonto ei ole linnunlaulua, veden solinaa ja metsän tuoksua, vaan moottorisahan pärinää, haulikon pauketta ja teurastettuja pupujusseja.
Näin sen ei kuitenkaan tarvitse olla ja sen, jos minkä, olen vihreissä ollessani ymmärtänyt. Vihreissä ei ole ainoastaan ollut tilaa tervehdyttää omaa luontosuhdetta luonnon itseisarvoa korostavaan suuntaan, vaan on myös voinut rauhassa olla tai olla olematta sellainen ”eräjorma” kuin on. Tärkeintä ei ole luonnossa liikkumisen tai harrastamisen määrä, vaan se, mitä luonnosta ajattelee.
En ole varma, opinko koskaan nauttimaan luonnossa liikkumisesta. Onneksi ei tarvitsekaan. Ilmastonmuutoksen torjuminen, luonnon monimuotoisuuden turvaaminen ja eläinten oikeuksien puolustaminen eivät katso henkilökohtaista harrastuneisuutta. Kyse ei ole estetiikasta, vaan tulevaisuudesta. Järkivalinnoista. Ne vaativat vain oikeaa asennetta.
Live and let live.